Tässä talossa on kolme huonetta. Tässä talossa ei ole huoneita. Tässä talossa on niin monta huonetta kuin minä haluan tässä talossa olevan. Huoneita tulee lisää silloin kun olen iloinen ja niitä tulee lisää kun olen surullinen. Kun olen vihainen ja haluan kadota, ei tässä talossa ole yhtäkään huonetta.

Tämä talo on aivan tavallinen. Täällä asun vain minä, eikä kukaan muu. Kun olen yksin, olen aina tässä talossa. Kun olen ihmisten joukossa korvat täynnä hälyä, ja silmissä kirkkaita valoja, olen tässä talossa. Täällä soi musiikki. Aina se musiikki jonka tahdonkin soivan. Se musiikki josta nautin. Kun kaipaan hiljaisuutta, ei täällä kuulu mitään.

Tänne ei kaivata muita. Täällä ei muita ole olemassa. Saan olla mitä haluan. Niin itsekäs ja kusipää kuin haluan. Täällä en voi loukata ketään, eikä kukaan voi loukata minua. Täällä on niin rauhallista. Oman pääni sisällä saan kuvitella olevani oman elämäni herra. Saan elätellä haavetta paremmasta huomisesta ja itkeä rauhassa maailman pahuutta.

Täällä voin kadottaa itseni ja löytyä uudelleen. Ei kukaan voi omassa talossani tulla sanomaan olenko hullu vai viisas. Minullekaan se ei ole vielä aivan selvää. Selvää on vain se ettei ymmärrys ole saavutettavissa. Olen tyhmä. Me kaikki olemme. Kuinka muuten kaikkialla olisi asiat näin huonosti. Kaikkialla paitsi tässä talossa.

Tässä talossa on punaiset seinät. Mutta enimmäkseen mustat. Minä pidän mustasta. Mustassa on kaikki värit, ilman että silmiin sattuu. Musta on sumua ja kadotusta. Ääriviivatonta leijuntaa. Musta on tavoite. Tämä talo on enimmäkseen musta.

Minä en koskaan muuta tästä talosta. En todella. Tämä talo seuraa minua aina ja kaikkialle, kaiken aikaa. Tämä talo on ainoa turvasatama näennäisesti hyvän elämän turruttavaa hallaa vastaan.

Kun haluan rauhoittua ja nollata, kiipeän taloni vintille ja avaan oven. Astelen Irlannin kauniille vihreille nummille joilla en koskaan ole kävellyt, ja kuuntelen kuinka lokit huutavat nälissään. Silitän ikivanhojen kivenlohkareiden pintaa, ja toivon haihtuvani ilmaan. En ole koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.

Toisinaan olen surullisempi kuin yksikään toinen. Tahdon vain itkeä ja hukkua. Silloin laahustan nyyhkien kellariin kylmiä nihkeitä portaita pitkin. Kellarin perällä on salainen lattialuukku, jonka päällä on ikivanha arkku. Arkku on täynnä kun muinaisia aarteita. Hopeaa ja mustaa silkkiä, verenpunaisia kiviä ja menneiden aikojen loistoa. Raahaan arkun sivuun, ja laskeudun luukusta maanalaiseen käytävään. Suljen luukun perässäni. Käytävää valaisevat ikuiset soihdut. Ne leimuavat aavemaisina luoden lepattavia haamuja muhkuraisen maakäytävän kätköihin. Kuljen hämärässä eteenpäin, ottaen välillä tukea liukkaista seinistä. Käytävä päättyy pieneen kammioon. Kammiossa on suuri pehmeä nojatuoli, ja rajattomasti kirjoja ja tilaa. Kirjat ovat ikivanhoja, eikä niitä ole luettu satoihin vuosiin. Ne luovat tunnelmaa. Istun tuolissa hukuttaen suruni kammioni seinistä huokuvaan ikuiseen turvaan.

Jos olen iloinen, juoksen ympäri taloni jokaisen huoneen. Juoksen keittiöstä olohuoneeseen, olohuoneesta makuuhuoneesta, pyyhällän jopa kylpyhuoneeseen. Saatan laulaa ja tanssia kunnes väsyn ja nukahdan niille sijoilleni.

Olen onnellisempi surullisena kuin iloisena. En väitä olevani onnellinen, vain onnellisempi. Suru ja ahdistus tuovat lohtua. Onni on niin katoavaista. Onni tuottaa aina pettymyksen. Ahdistus on pysyvää, eikä se katoa minnekään. Masennusta pystyy kaapimaan mistä tahansa. Koulusta, kotoa, kaupasta, televisiosta, mistä tahansa. Onnellisuus vaatii ponnisteluja. Liikaa vaivaa.

Tässä talossa on syöty puita ja juotu jokia, täällä on uhrattu muinaisten, kuolleiden metsien hengille. Täällä ei mikään ole pyhää, ja kaikkea kunnioitetaan.

Tässä talossa on huone silmittömälle raivolle. Huoneeseen pääsee vain sokean vihan vallassa. Huoneen sisäänkäynti on takassa. Kun tunnetila on otollinen, on avattava takan luukut ja astuttava sisään. Huoneessa on siniset, punaiset, vihreät, keltaiset, lilat, ruskeat, mustat ja sähkön väriset seinät. Seinät ovat väritulessa. Huoneessa on paljon särkyvää, joka vain odottaa tulevansa heitetyksi päin seinää. Kaikki mitä raivon kourissa pystyy vain tahtomaan, on huoneessa. Voi purkaa aggressionsa täysin. Mikään ei ole esteenä.

Tässä talossa haluaisin purra itseäni. Satuttaa ihmisiä, ja tuottaa tuskaa. Haluaisin nähdä muiden kärsivän ja nauraa vahingoniloisesti. Tässä talossa ei ole moraalia, eikä omaatuntoa. Tässä talossa millään ei ole mitään väliä. Mitä tekee ystävillä, mitä tekee perheellä, mitä tekee muilla ihmisillä? Mitä millään on väliä kun ei missään ole mitään järkeä. Ei missään muualla kuin tässä talossa.

Jos joku tulisi tähän taloon, ei täältä olisi poispääsyä. Ei olisi ketään keltä pyytää apua, ei ketään kuka auttaisi. Tässä talossa on opeteltava lait kantapään kautta. Tässä talossa ei pidä pelätä kipua. Tässä talossa kaikki ovat valtiaita, ja kaikki ovat orjia. Tässä talossa olen vain minä. Minä olen tämä talo. Tämä talo on minun päässäni.

Tässä talossa ruoka on aina hyvää. Täällä ei koskaan syödä. Täällä kaikki ovat laihoja, eikä kellään ole ruumista. Täällä kipua ei ole, ja kaikki tuottaa tuskaa. Täällä voisi hukkua peileihin, eikä koskaan löytää tietään takaisin. Täällä ei ole lakeja, täällä ei ole johtajaa. Kaikki ovat rikollisia, ja kaikki ovat poliiseja. Kaikki ovat moralisteja ja pyhimyksiä. Täällä on vain minä eikä minuutta ole.

Joskus minä karkaan tästä talosta, eikä paluuta ole. Hyppään seitsemännestäkymmenennestäkuudennesta kerroksesta, ja annan mennä vapaalla pudotuksella vääjäämättömään loppuun asti. Vapautan mieleni, ja jätän taloni. Sitten olen onnellinen ilman pelkoa sen menettämisestä.

Tänään minun talostani sammuvat valot aikaisin. Talossani ei ole nukuttu tarpeeksi ja se kostautuu asukkaiden kärttyisänä suukopuna. Ensiyönä on välirauha ja aamulla saatetaan harkita aselepoa. Ehkä saadaan aikaan väliaikainen rauhaisa yhteiselo, ehkä asiat alkavat taas sujua. Ehkä minua ei kiinnosta, ehkä suljen vain sälekaihtimet ja laitan oven lukkoon.

Tässä talossa ei ole jäljellä hiventäkään järjestä. Tämä talo on viljasiilo ja myllynkivi. Täältä ei kannata hakea vastausta tai neuvoja. Täällä löytää vain itsensä liemestä ja huomaa ajattelevansa kärpäsiä. Tässä talossa on puiset ikkunat ja kumiovet. Tämä talo on hiekkalaatikko vailla punaista hiekkalapiota, täytteenään vain märkää sahanpurua.

Tässä talossa tyhjyys törmäilee seinästä seinään eikä mikään ole turvassa.

Lopeta jo.

"Herää."
"Mmh.. Kuka..?"
"No älä nyt sano, että olet jo unohtanut minut."
"Chi.."
"Nouse ylös, Johnny."

---

Tänään ei auringonnousua nähtäisi, eikä sitä puutetta kukaan tulisi huomaamaan. Siltä ainakin vaikutti. Taivas oli peittynyt sinimustiin myrskypilviin jotka muodostivat maailmanlopun syöksykierteitä kietoutuessaan toisiinsa. Johnny nojasi selkäänsä ruostuneiden tikkaiden alimpaan puolaan vanhan raunion takana. Kukaan ei enää muistanut mitä talolle oli tapahtunut, muistajat jo aikaa sitten lähteneinä. Eikä jääviä kiinnostanut kuin oma selviytymisensä. Johnny nosti polvensa koukkuun rintaa vasten ja kietoi vasemman kätensä niitä halaamaan. Hänen kauhtunut farkkutakkinsa oli joskus ollut haalean denimin sininen, samoin kuin rikkinäiset farkkunsa – kummatkin nyt enemmän harmaat kuin mitään muuta. Harmaat kuten kaikki muukin. Oikealla kädellään Johnny nosti savukkeen huulilleen ja veti syvään henkeen. Hän tuijotti suoraan eteenpäin, yli joutomaan ja ohi likaisten kitukasvuisten puiden – Johnnyn silmät eivät nähneet kuin Hänen kasvonsa ja lopulta hän sulki silmänsä. Silmäluomienkin takana Hänen kuvansa pysyi.

Johnny olisi tahtonut unohtaa.

Viimeisen henkosen jälkeen hän kääri vasemman hihansa ylös puoliksi poltetun sätkän yhä palaessa heikosti oikean käden etu- ja keskisormen välissä. Hän etsi sopivan kohdan ja painoi tarkasti, suoraan ylhäältäpäin, tupakan etäisesti savuavan pään ihoaan vasten. Hän ei painanut liian lujaa, ettei savuke sammuisi aivan heti, vaan pyöritteli lähes hellästi varmistaen, että palojäljestä tulisi mahdollisimman pyöreä ja täydellinen – pysyvä. Jokaisena iltana Hänen lähdöstään alkaen Johnny oli suorittanut saman rituaalin illan alkaessa hämärtyä. Sadas kuudeskymmenes neljäs ilta yksin ilman häntä. Johnny antoi sammuneen tumpin pudota maahan ja puristi molemmilla käsillään jalkojaan rintaansa vasten. Hän painoi kasvonsa polviinsa ja tukahdutti huudon kurkkuunsa muuttaen sen voimattomaksi nyyhkäykseksi. Ei Hän tulisi takaisin. Kukaan ei koskaan tullut, ei vaikka olisi luvannut. Johnny olisi tästä eteenpäin yksin, eikä antaisi anteeksi milloinkaan. Ei päästäisi enää ketään niin lähelle kuin Hän oli päässyt. Sekin silkkaa vahinkoa.

---

"Ei ole vaihtoehtoja, minun on pakko mennä."
"Aina on olemassa vaihtoehtoja! Sä ite sanoit niin!"
"Älä ole tyhmä, Johnny! Lapsuus on ohi – myös sinun osaltasi."
"Mä tulen mukaan. Et sä voi laittaa mua odottamaan täällä yksin!"
"Et sinä voi lähteä, se olisi ihan liian vaarallista. Etkä sinä sitä paitsi yksin ole."
"Hah, paskapuhetta! Jos se on kerran niin vaarallista niin mikset sä sitten jää?"
"Johnny.. Ei sinusta olisi mukana muuta kuin haittaa. Olisit tiellä – painolastia."
"Haista paska! Ihan mitä vaan! Mene – mene pois ja pysy pois, tiedän kyllä ettet sä aio palata!"
"Johnny.."

---

Tummanharmaa hämärä painoi raskaasti ympärillä. Ilma oli kosteaa ja samoin vaatteet. Johnny avasi hitaasti silmänsä tuijottaen yläpuolisen sängyn pohjaa. Sen asukki ei ollut illalla palannut, niin kuin ei moni muukaan kuluneiden viikkojen aikana. Ruumiita noukittiin monttuihin heitettäväksi sitä mukaan kun niitä myöhemmin löydettiin. Johnnyn jalat olivat puutuneet yön aikana ja hän nousi varovasti istumaan sänkynsä laidalle. Housut olivat reisistä lähes puhki kuluneet ja hän tiesi joutuvansa pian varastamaan itselleen uudet joko joltakin kylmyyteen ja tauteihin kuolleelta tai vastaavasti hakkaamaan jonkun maahan kuolemaan. Johnny tiesi ettei se ollut oikein, mutta hän tiesi myös olevansa itse kuolevien listalla jos ei tehnyt mitä täytyi.

Askeleet kuljettivat häntä kohti kaupunkia, vaikka hän tiesi ettei siellä vielä hetkeen olisi hänelle mitään. Opistolle pitäisi mennä vasta kahdeksaksi ja aurinko oli vasta nousemassa. Johnny käveli hitaasti, lähes kuluneita miesten saapikkaitaan maata myöden raahaten, kohti vanhaa kirjastoa joka oli jo aikaa sitten muuttunut osaksi aavekaupungin autioitunutta raunioarmeijaa. Hän astui sisään umpeen laudoitettuun oveen hakatusta kolosta ja asteli puolialastomien nukkuvien ruumiiden yli koittaen olla herättämättä ketään. Hän löysi tiensä kirjaston vanhaan miestenvessaan, jossa lojui määrittelemätöntä rojua, saastaisia patjoja ja muutamia ihmisiä patjoille ja niiden väliin romahtaneina. Perimmäisellä seinällä oli jäljellä vanha hanan tynkä, jonka alla makasi kolhiintunut kevytmetallinen ämpäri. Johnny otti takin päältään ja laski hitaasti noruttaen ämpäriin vettä. Hän huuhtoi kätensä vedessä ja huljutti suurimmat liat pois ämpärin pohjasta ennen kuin kaatoi vedet reikään, jonka päällä oli toiseen aikaan ollut pönttö. Hän valutti ämpärin pohjalle lisää vettä ja pesi sitten kasvonsa ja päänsä. Hiuksista oli turha enää huolehtia, ne oli jo kuukausia sitten kynitty puolen sentin mittaisiksi. Johnnyn hiukset olivat joskus ulottuneet olkapäille paksuna mustana verhona, mutta lopulta nekin olivat olleet vain yhtä suurta huovuttunutta takkua, joka vain houkutteli syöpäläisiä ja lisää likaa. Johnny otti päältään loputkin vaatteensa ja pesi alushousunsa ja sukkansa pelkässä vedessä. Puristettuaan vaatteista veden hän laittoi ne kylmälle putkelle odottamaan ja vaihdettuaan veden toistamiseen huuhteli suuremmat liat vartaloltaan. Hän puki kosteat alusvaatteensa ja hädin tuskin koossa pysyvät päällysvaatteensa ja lähti takaisin kohti ulko-ovea. Hän tiesi ettei näiltä ihmisiltä löytyisi mitään varastettavaa.

Opistolle olivat kerääntyneet kaikki alueelle jääneet lapset, nuorimmat yhdeksän vanhoja, vanhimmat Johnnyn ikäisiä – 16-vuotiaita. He olivat yhä fyysisesti lapsia, mutta jokaisen lapsuus oli todellisuudessa loppunut jo aikaa sitten. Lapsuus loppui kun valta vaihtui. Nyt he – muutama tusina – istuivat yhdessä suuressa salissa odottamassa Opastajan saapumista, jotta päivä voisi alkaa. Ensimmäiset hetket vietetään aina siivoten kaupunkia, keräillen kaikki se, minkä voisi hyödylliseksi määritellä – metalli, kaikki terävä, pullot, poltettavaksi kelpaava, kankaat – mikä tahansa jota voisi käyttää. Kun se, mitä kaupungista on jäljellä, on käyty läpi on aika palata takaisin Opistolle, jossa Opastaja kertoo heille kaiken, mitä elämässä tarvitsee. Heitä opetetaan taistelemaan – selviytymään. Heistä vain vanhimmat osaavat kirjoittaa ja lukea, loput ovat syntyneet aikana, jolloin moinen oli jo menettänyt merkityksensä. Heistä jokainen viettää jokaisen päivänsä opistolla vain, koska tietävät heidän lopuksi saavan leipää. Monet saavat kaiken muun ruokansa luonnosta. Luonnosta, joka tuhottiin samalla kellonlyömällä heidän lapsuutensa kanssa.

Jos olisin mitä tahtoisin, nukkuisin kevään ja kesän läpi pakastearkussa ja nousisin ylös ensimmäisten syyssateiden ja maatuvien lehtien myötä. Jos saisin päättää, olisin se pieni poika polvihousuissa ja rikkinäisessä takissa, tukka sotkussa ja jalat paljaana. Hyppisin vesilätäköissä ja nukkuisin varisten kanssa ullakolla. Jos olisin mitä tahtoisin, olisin pienempi kuin kuiskaus, läpikuultavampi kuin korennon siipi.

Minun maailmassani on kahdenlaisia ihmisiä. On minä ja muut. Minä en ole erilainen, erikoinen, parempi tai huonompi. Minä olen vain toisenlainen, eikä se sovi kuvaan. Minä en puhu enkä katso silmiin, minä kiljun pääni sisällä ja keskustelen niiden kanssa joita ei ole. Minä kävelen öisiä katuja ja otan vastaan kylmyyden kuin vanhan ystävän. Minulle ihmiset ovat taakka jota en jaksa saati halua kantaa. Viihdyn yksin.

On juuri minun tapaistani unohtaa ne tärkeimmät. Tietenkin juuri eilen oli käytökseni ennalta määrättyä. You would have it no other way, now would you?

Herään siihen, kun tuuppaat minut sängystä lattialle. Potkaiset. Hiukseni ovat kasvoillani paksuna mustana massana jota ei saa minnekään. Muotovaahtogeelilakka tekevät parhaansa tukehduttaakseen minut. Ihan kuin ei menisi tarpeeksi heikosti muutenkin.

Kömmin kohti kylpyhuonetta pelkissä alushousuissani. Lyön olkapääni kipeästi ovenkarmiin ja puren huuleeni etten huutaisi. Tunnen kuparisen häivähdyksen kielelläni kun nojaan lavuaarin reunaan ja valutan vettä jäätäväksi. Peilistä tuijottavat verestävät, surulliset silmät. Kasvoilla on jäänteitä meikeistä, jotka joku naamaani eilen sotki. Sanoi tekevänsä minusta nukkepojan.

Ragdoll.

Upotan pääni pinnan alle ja katselen,kuinka kemikaalit liukenevat veteen. Muodostavat läpinäkyviä savupilviä, tanssivat. Veden alla kuulen vain veren huminan suonissani ja tarve hengittää yltyy. Nostan pääni pinnalle henkeä haukkoen. Tyydyn vain vellomaan vedessä silmät suljettuina.

Herään täristen vedestä, joka on aikaa sitten muuttunut viileäksi. Nousen ylös löytämään pyyhkeen paikalta tyhjää. Mielessäni suhisee sama humina kuin veden alla, enkä voi enää ajatella kirkkaasti. Unohdan pyyhkeen ja palaan takaisin makuuhuoneeseen. Tähtään peittoon, ajatuksissa kylmyys.

Makaan hiljaa kyljelläni, kun uni ei tulekaan. Rutistan tyynyä rintaani vasten ja jälleen se olet sinä. Kaikkialla on liian hiljaista ja tiedän ettet tule takaisin.

Tuuli oli yltynyt tasaisesti aamuyöstä lähtien eikä Chiillä ollut epäilystäkään siitä, etteikö nyt olisi aika. Puun oksalta neljän metrin korkeudesta oli ihanteellinen näköyhteys tapahtumien keskipisteeseen. Chii tiesi mitä tapahtuisi ja yritti päättäväisesti lietsoa reaktiota sisältään. Mutta sitä ei voi löytää, mikä ei siellä ole. Kun aika vyöryi päälle luonnonmullistuksen raivolla, istui Chii paikallaan, eikä hiuskaan liikahtanut.