"Herää."
"Mmh.. Kuka..?"
"No älä nyt sano, että olet jo unohtanut minut."
"Chi.."
"Nouse ylös, Johnny."

---

Tänään ei auringonnousua nähtäisi, eikä sitä puutetta kukaan tulisi huomaamaan. Siltä ainakin vaikutti. Taivas oli peittynyt sinimustiin myrskypilviin jotka muodostivat maailmanlopun syöksykierteitä kietoutuessaan toisiinsa. Johnny nojasi selkäänsä ruostuneiden tikkaiden alimpaan puolaan vanhan raunion takana. Kukaan ei enää muistanut mitä talolle oli tapahtunut, muistajat jo aikaa sitten lähteneinä. Eikä jääviä kiinnostanut kuin oma selviytymisensä. Johnny nosti polvensa koukkuun rintaa vasten ja kietoi vasemman kätensä niitä halaamaan. Hänen kauhtunut farkkutakkinsa oli joskus ollut haalean denimin sininen, samoin kuin rikkinäiset farkkunsa – kummatkin nyt enemmän harmaat kuin mitään muuta. Harmaat kuten kaikki muukin. Oikealla kädellään Johnny nosti savukkeen huulilleen ja veti syvään henkeen. Hän tuijotti suoraan eteenpäin, yli joutomaan ja ohi likaisten kitukasvuisten puiden – Johnnyn silmät eivät nähneet kuin Hänen kasvonsa ja lopulta hän sulki silmänsä. Silmäluomienkin takana Hänen kuvansa pysyi.

Johnny olisi tahtonut unohtaa.

Viimeisen henkosen jälkeen hän kääri vasemman hihansa ylös puoliksi poltetun sätkän yhä palaessa heikosti oikean käden etu- ja keskisormen välissä. Hän etsi sopivan kohdan ja painoi tarkasti, suoraan ylhäältäpäin, tupakan etäisesti savuavan pään ihoaan vasten. Hän ei painanut liian lujaa, ettei savuke sammuisi aivan heti, vaan pyöritteli lähes hellästi varmistaen, että palojäljestä tulisi mahdollisimman pyöreä ja täydellinen – pysyvä. Jokaisena iltana Hänen lähdöstään alkaen Johnny oli suorittanut saman rituaalin illan alkaessa hämärtyä. Sadas kuudeskymmenes neljäs ilta yksin ilman häntä. Johnny antoi sammuneen tumpin pudota maahan ja puristi molemmilla käsillään jalkojaan rintaansa vasten. Hän painoi kasvonsa polviinsa ja tukahdutti huudon kurkkuunsa muuttaen sen voimattomaksi nyyhkäykseksi. Ei Hän tulisi takaisin. Kukaan ei koskaan tullut, ei vaikka olisi luvannut. Johnny olisi tästä eteenpäin yksin, eikä antaisi anteeksi milloinkaan. Ei päästäisi enää ketään niin lähelle kuin Hän oli päässyt. Sekin silkkaa vahinkoa.

---

"Ei ole vaihtoehtoja, minun on pakko mennä."
"Aina on olemassa vaihtoehtoja! Sä ite sanoit niin!"
"Älä ole tyhmä, Johnny! Lapsuus on ohi – myös sinun osaltasi."
"Mä tulen mukaan. Et sä voi laittaa mua odottamaan täällä yksin!"
"Et sinä voi lähteä, se olisi ihan liian vaarallista. Etkä sinä sitä paitsi yksin ole."
"Hah, paskapuhetta! Jos se on kerran niin vaarallista niin mikset sä sitten jää?"
"Johnny.. Ei sinusta olisi mukana muuta kuin haittaa. Olisit tiellä – painolastia."
"Haista paska! Ihan mitä vaan! Mene – mene pois ja pysy pois, tiedän kyllä ettet sä aio palata!"
"Johnny.."

---

Tummanharmaa hämärä painoi raskaasti ympärillä. Ilma oli kosteaa ja samoin vaatteet. Johnny avasi hitaasti silmänsä tuijottaen yläpuolisen sängyn pohjaa. Sen asukki ei ollut illalla palannut, niin kuin ei moni muukaan kuluneiden viikkojen aikana. Ruumiita noukittiin monttuihin heitettäväksi sitä mukaan kun niitä myöhemmin löydettiin. Johnnyn jalat olivat puutuneet yön aikana ja hän nousi varovasti istumaan sänkynsä laidalle. Housut olivat reisistä lähes puhki kuluneet ja hän tiesi joutuvansa pian varastamaan itselleen uudet joko joltakin kylmyyteen ja tauteihin kuolleelta tai vastaavasti hakkaamaan jonkun maahan kuolemaan. Johnny tiesi ettei se ollut oikein, mutta hän tiesi myös olevansa itse kuolevien listalla jos ei tehnyt mitä täytyi.

Askeleet kuljettivat häntä kohti kaupunkia, vaikka hän tiesi ettei siellä vielä hetkeen olisi hänelle mitään. Opistolle pitäisi mennä vasta kahdeksaksi ja aurinko oli vasta nousemassa. Johnny käveli hitaasti, lähes kuluneita miesten saapikkaitaan maata myöden raahaten, kohti vanhaa kirjastoa joka oli jo aikaa sitten muuttunut osaksi aavekaupungin autioitunutta raunioarmeijaa. Hän astui sisään umpeen laudoitettuun oveen hakatusta kolosta ja asteli puolialastomien nukkuvien ruumiiden yli koittaen olla herättämättä ketään. Hän löysi tiensä kirjaston vanhaan miestenvessaan, jossa lojui määrittelemätöntä rojua, saastaisia patjoja ja muutamia ihmisiä patjoille ja niiden väliin romahtaneina. Perimmäisellä seinällä oli jäljellä vanha hanan tynkä, jonka alla makasi kolhiintunut kevytmetallinen ämpäri. Johnny otti takin päältään ja laski hitaasti noruttaen ämpäriin vettä. Hän huuhtoi kätensä vedessä ja huljutti suurimmat liat pois ämpärin pohjasta ennen kuin kaatoi vedet reikään, jonka päällä oli toiseen aikaan ollut pönttö. Hän valutti ämpärin pohjalle lisää vettä ja pesi sitten kasvonsa ja päänsä. Hiuksista oli turha enää huolehtia, ne oli jo kuukausia sitten kynitty puolen sentin mittaisiksi. Johnnyn hiukset olivat joskus ulottuneet olkapäille paksuna mustana verhona, mutta lopulta nekin olivat olleet vain yhtä suurta huovuttunutta takkua, joka vain houkutteli syöpäläisiä ja lisää likaa. Johnny otti päältään loputkin vaatteensa ja pesi alushousunsa ja sukkansa pelkässä vedessä. Puristettuaan vaatteista veden hän laittoi ne kylmälle putkelle odottamaan ja vaihdettuaan veden toistamiseen huuhteli suuremmat liat vartaloltaan. Hän puki kosteat alusvaatteensa ja hädin tuskin koossa pysyvät päällysvaatteensa ja lähti takaisin kohti ulko-ovea. Hän tiesi ettei näiltä ihmisiltä löytyisi mitään varastettavaa.

Opistolle olivat kerääntyneet kaikki alueelle jääneet lapset, nuorimmat yhdeksän vanhoja, vanhimmat Johnnyn ikäisiä – 16-vuotiaita. He olivat yhä fyysisesti lapsia, mutta jokaisen lapsuus oli todellisuudessa loppunut jo aikaa sitten. Lapsuus loppui kun valta vaihtui. Nyt he – muutama tusina – istuivat yhdessä suuressa salissa odottamassa Opastajan saapumista, jotta päivä voisi alkaa. Ensimmäiset hetket vietetään aina siivoten kaupunkia, keräillen kaikki se, minkä voisi hyödylliseksi määritellä – metalli, kaikki terävä, pullot, poltettavaksi kelpaava, kankaat – mikä tahansa jota voisi käyttää. Kun se, mitä kaupungista on jäljellä, on käyty läpi on aika palata takaisin Opistolle, jossa Opastaja kertoo heille kaiken, mitä elämässä tarvitsee. Heitä opetetaan taistelemaan – selviytymään. Heistä vain vanhimmat osaavat kirjoittaa ja lukea, loput ovat syntyneet aikana, jolloin moinen oli jo menettänyt merkityksensä. Heistä jokainen viettää jokaisen päivänsä opistolla vain, koska tietävät heidän lopuksi saavan leipää. Monet saavat kaiken muun ruokansa luonnosta. Luonnosta, joka tuhottiin samalla kellonlyömällä heidän lapsuutensa kanssa.